Vuosi vuodelta tuntuu aina vain haastavammalta lähteä alueelle heti porttien avauduttua, ja vaikka Warmen kiinnostikin, tuli paikalle päästyä vasta orkesterin viimeisen kipaleen, Alexi Laihon laulaman Somebody's Watching Me:n aikana. Harmittava homma sinänsä, sillä bändiähän ei usein lavoilla nähdä.
Päälavan valtasi seuraavaksi Mokoma, joka vaikkakin on tuttu näky Tuskassa, tuntuisi nykyään olevan enemmän omimmillaan koko kansan festareilla. Ainakaan yleisö ei kovin innokkaasti sinänsä energisesti esiintynyttä bändiä tervehtinyt, mutta varmasti osansa oli myös sunnuntaipäivällä, jolloin suurin osa festarikansasta oli ehtinyt jo juhlia itsensä puhki. Pääasiassa uusien levyjen materiaalista koostettu keikka oli viihdyttävää katseltavaa, mutta olisihan se Vade retro, Satana tai ikihitti Takatalvi ollut kiva vielä kerran kuulla.
The Sirensin naiskauneutta sekä suvereenia osaamista olisi voinut katsella avaavaa biisikaksikkoa kauemminkin, mutta nälkä vei voiton ja oli pakko suunnistaa mainion lihapullat ja muussi annoksen perään. Olutalueelta kuultu The Gathering klassikko Strange Machines sai kyllä melkoiset kylmät väreet pintaan, joten iso käsi organisaatiolle tämän kokoonpanon lauteille tuomisesta.
Opethin keikalle ei kovia odotuksia ollut, ja ennakkoon pelkäsin, että koko keikka menee 70-luvun hippimusiikin jamitteluksi, mutta onneksi leppoisasti jälleen jutellut Mikael Äkerfeldt oli sorvannut settilistansa tällä kertaa hyvinkin metalliseksi. Viimeisimmän levynsä, Pale Communion, biisikaksikolla leppoisasti alkanut keikka muutti kurssiansa vahvasti, kun Black Water Parkilta tutun The Drapery Fallsin soinnut valtasivat Suvilahden. Hieman himmailtuaan The Devil's Orchardin parissa, vaihtoi bändi loppukeikaksi todella ilahduttavan vaihteen päälle ja keikan viimeiset parikymmentä minuuttia vietettiin mahtavien The Grand Conjurationin ja Deliverancen parissa. Jälleen yksi keikka, joka viikonlopun aikana todellakin ylitti kaikki odotukset, ja Opeth saikin nyrkki- ja tukkameren vellomaan mainiosti keikkansa lopuksi, siis mainiosti sunnuntaille.
Viimein oli aika sille koko festarin aidolle oikealle pääesiintyjälle, sekä sille viikonlopun ainoalle must see -artistille, kun Alice Cooper valtasi aurinkoisen päälavan. Ja voi pojat ja tytöt minkä shown vanha herra pistikään pystyyn. Lähes täyteen pakkautunut kenttä sai heti alkuunsa jo bileet käyntiin, kun House of Fire kajahti ilmoille, eikä Mr. Cooper antanut yleisölleen keikan alkuun turhia hengähdystaukoja, vaan heti mainitun perään ilmoille pamahti No More Mr. Nice Guy. Keikan aikana kuultiin yhteensä 23 kappaletta, joten jokaisen hitin huippukohtaa ei tässä käydä lävitse, mutta täytyy sanoa, että lukuun ottamatta lopun coverisumaa, oli keikka pelkkää timanttia alusta loppuun.
Niin, palataanpa vielä siihen coverisumaan. Täytyy ihmetellä miksi tällaisen diskografian omaava herra esittää keikalla putkeen peräti neljä coveria, niin Doorsilta, Beatlesilta, Jimi Hendrixiltä kuin vielä The Who:ltakin. Näistä ainoastaan Doorsin coveri olisi puolustanut paikkansa, muiden tilalla olisin mieluusti kuullut minkä tahansa niistä paristakymmenestä hitistä, joita herran levytyshistoriasta löytyy. Lainakappaleiden aikana yleisö ehtikin hieman rauhoittua ja ihmetellä, koska päästään taas itse asiaan, varsinkin kun kello läheni jo iltayhdeksää, jolloin Alicen keikka oli merkitty loppuvaksi.
Alice Cooper ei kuitenkaan kellosta piitannut, vaan vielä ysinkin jälkeen kajahtivat ilmoille tutut kappaleet I'm Eighteenin johdolla, Poisonin ja School's Outin seuratessa perässä. Viimeiseksi mainitun kipaleen aikana lavalle pomppasi vielä ikidynamo Michael Monroe, ja bileet olivat vielä kerran valmiit alkamaan. Pienoiset ilotulitukset ja lentävä paperisilppu lopettivat illan komeasti ja useammalla tuhannella ihmisellä olikin hymy huulillaan nautitun rock -annoksen jälkeen, joten todella iso kiitos Tuskalle tästä kiinnityksestä.
Epilogi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti