Vuoden 2012 TOP 10 levyt - Testament "Dark Roots of Earth"

Dark Roots of Earth on vuoden 2012 paras levy, se on se levy, jota odotin siitä saakka kun Alex Skolnick liittyi takaisin yhtyeen riveihin 2005. Edellinen The Formation of Damnation lupaili paljon, mutta se ei ollut vielä sellaista laatua, mitä herroilta osaa parhaimmillaan odottaa. Dark Roots of Earthilta taas ei puutu mitään. Siinä on raivokasta aggressioita kuten levyn aloittava Rise Up osoittaa. Native Blood ja vaikkapa True American Hate taas esittelevät niitä loistavia kertosäkeitä, joista bändi on tullut rankemmassa metallissa hyvin tutuksi. Skolnickin maagisia sooloja kuullaan läpi levyn niin paljon, ettei niistä mitään yhtä voi toista paremmaksi nostaa mutta niiden parissa viihtyy aina vain paremmin toistokertojen lisääntyessä. Kurkkusyövästä toipunut laulaja Chuck Billy kuulostaa paremmalta kuin koskaan aiemmin, vaikka toki miehen aggressiivisinta laulua voisi vielä useammin hyödyntää. Levyllä ei kuitenkaan ole yhtään heikkoa tai edes vain hyväksi laskettavaa kappaletta, vaan kaikki edustuvat erinomaista laatutasoa. Kappaleissa on viitteitä bändin vanhoihin klassikoihin juuri sopivasti mutta ei niin viljalti, että mistään turhasta saman toistamisesta olisi kysymys. Dark Roots of Earthin soundimaailma on loistava ja se on bändin paras levytys sitten The Gatheringin. Aika osoittaa onko se bändin paras levytys kautta aikojen, mutta ainakin voidaan sanoa, että yhtyeen kymmenes julkaisu on täyden kymmenen pisteen arvoinen levytys.

Vuoden 2012 TOP 10 levyt eivät ole paremmuusjärjestyksessä, vaan julkaisen niistä yksi kerrallaan lyhyen pohdinnan loppuvuoden kunniaksi. 

Vuoden 2012 TOP 10 levyt - Unisonic "Unisonic"

Unisonic on tunnetusti ensimmäinen täyspitkä levytys sitten legendan aseman ansaitsevien Helloweenin Keepereiden jälkeen, kun Kai Hansen ja MIchael Kiske tekevät yhteistyötä. Kisken äänen suurena fanina pidän paljon myös miehen kevyemmistä rock -projekteista, kuten Place Vendomesta, mutta oli silti mahtavaa lukea, että Kiske palaa ääneen myös metallin osalta täyspitkän levyn merkeissä. Jänntys vaihtui iloksi, kun levyn sai käsiinsä ja pääsi toteamaan, että laatua sitä ovat vanhat herrat vielä kerran ainakin saaneet aikaiseksi. Varsinkin Hansenin sävellyskynästä on löytynyt pitkästä aikaa kunnon tavaraa, koska levyn kaksi parasta kipaletta ovat täysin herran tekemiä. Never Change Me on juuri sellainen kappale, jota ex-Helloween miehiltä uskalti parhaimmilaan odottaa, sopivasti huumoria, todella kova kertosäe ja kaikkinensa tarttuva sävellys on pelkkää hunajaa Kiske keulillaan. Never Too Late ei jää mainittua paljon huonommaksi ja ehdottomasti se toinen raita, joka kannattaa levyltä erikseen nostaa esiin. Kappale on sellaista power metal korvakarkkia, ettei siitä ole päässyt nauttimaan pitkään aikaan. Loppumateriaaliakaan ei mitenkään kyykkää näihin verratessa, joten käsissä on lähes 50 minuuttia tarttuvaa heavyä ja power metallia, ehdottomasti vuoden 2012 TOP 10 kamaa. 

Vuoden 2012 TOP 10 levyt eivät ole paremmuusjärjestyksessä, vaan julkaisen niistä yksi kerrallaan lyhyen pohdinnan loppuvuoden kunniaksi. 

Vuoden 2012 TOP 10 levyt - Six Feet Under "Undead"

Olen ollut SFU:n fani jo vuodesta 1997 kun kuulin ensimmäisen kerran bändin Warpath julkaisulta muutamaa biisiä, jotka olivat yhden tapetradingin kauttaa saadulla kasetilla. Orkesterin keskitempoinen ja raskas death metalli miellytti jo silloin, ja vuonna 1999 tullut Maximum Violence sitten niin sanotusti räjäytti pankin ja fanipoika oli syntynyt. Tuon jälkeen vokalisti Chris Barnes on yhtyeineen julkaissut nipun eri tasoisia julkaisuja, joilla on aina ollut enemmän tai vähemmän sekä hyvää että huonoa materiaalia. Yllätys oli silti melkoinen kun uutiset koko kokoonpanon uusimisesta Barnesia lukuunottamatta tulivat ilmoille. Odotukset levyä kohtaan laskivat myös melkoisesti, kun kuulin että biisintekovastuun ottaa aiemmin Chimairassa soitellut Rob Arnold. Näistä lähtökohdista Undeadin kuunteluun pääsikin aika vapaasti, joten laadukkaan levyn käsiini saaminen oli täydellinen yllätys. Kyseessä on helposti yhtyeen paras julkaisu jo aiemmin mainitun Maximum Violencen jälkeen, ja on todella outoa miten Arnold on osannut säveltää näin SFU:n kuuloista materiaalia, sitä myös samalla hieman uudistaen ja varsinkin nopeuttaen. Olen aina pitänyt siitä, että SFU rakentaa biiseihin myös kertosäkeitä, ja syystä bändiä ei ole death metallin AC/DC:si kutsuttu. Juuri tästä tyylistä Reckless on paras poiminta uutukaiselta. Simppelin iskevä raita, joka hieman muokattuna menisi minkä tahansa rock bändin hittinä mainion kertosäkeensä ansiosta. Huteja ei levylle liiemmin ole kasattu, joten levy mahtuu helposti vuoden 2012 TOP 10:iin, ja ehkä jopa sinne ylempään kastiin. 

Vuoden 2012 TOP 10 levyt eivät ole paremmuusjärjestyksessä, vaan julkaisen niistä yksi kerrallaan lyhyen pohdinnan loppuvuoden kunniaksi. 

Vuoden 2012 TOP 10 levyt - Paradise Lost "Tragic Idol"

Tragic Idol kuului myös niihin levyihin, jotka kasvoivat kuuntelussa hyvistä erinomaisiksi. Alkuun olin jopa varma, ettei levy kasva ohi edellisen, vuonna 2009 tulleen Faith Divides Us - Death Unites Usin. Uusimmalta löytyy kuitenkin pari niin kovaa biisiä, että ne yhdessä loistavan kokonaisuudessan kanssa tekevät kyllä tästä levystä itselleni parhaan tekeleen sitten vuonna 2005 julkaistun Paradise Lostiksi nimetyn kevyemmän lätyn jälkeen. Fear of Impending Hell alkaa eteerisen kauniisti mutta meno vaihtuu hetkessä kauniin raskaaksi. Kappaleen kertosäe toimii mahtavasti kaikessa yksinkertaisuudessaan, ja jotenkin biisi huokuu samaa henkeä kuin bändin suurin hitti The Last Time. Levyn keskivaiheilta löytyy myös se toinen maininnan arvoinen kipale. Honesty in Death on toki perinteistä Lostia, mutta se on kaikkiaan tuttuinen melodioineenkin niin mieleenjäävä ja toimiva kappale kaikkinensa, että siitä ei voi bändin vanha fani olla pitämättä. On mahtavaa, että bändin 13. levykin henkii viellä seillaista voimaa, että sen voi huolettaa nostaa vuoden 2012 TOP 10 listaan.

Vuoden 2012 TOP 10 levyt eivät ole paremmuusjärjestyksessä, vaan julkaisen niistä yksi kerrallaan lyhyen pohdinnan loppuvuoden kunniaksi. 

Vuoden 2012 TOP 10 levyt - Napalm Death "Utilitarian"

Napalm Death on toiminut eri miehistöillä jo lähes 30 vuotta, mutta kuulun itse siihen kategoriaan, jolle toimii parhaiten vasta bändin myöhemmän ajan grindaus. Utilitarian jatkaa samalla tyylillä kuin vuonna 2009 tullut loistava Time Waits for No Slave. Bändin groovaava death metallin ja grindin siitos kantaaottavilla lyriikoilla muodostaa sellaisen kompon, ettei siitä voi olla pitämättä. Utilitarian on lienee myös bändin monipuolisin tuotos, sillä Evereday Poxilla vieraileva kieron kuuloinen saksofoni ei lienee ole tullut aiemmin bändin tuotoksilla vastaan. Levyn paras kappale The Wolf I Feed taas hyödyntää loistavasti sekä vokalisti Barney Greenwayn puhtaita, että Mitch Harrisin korkeampia rääkynöitä. Biisihän kuulostaa paikoin reilut 10 vuotta vanhalta Fear Factoryltä, silloin kun se bändi vielä takoi rautaakin ulos. Ennen kaikkea Utilitarian tarjoilee parhaiten pakatun annoksen aggressiivista räyhäämistä ja ansaitsee täten paikansa vuoden 2012 TOP 10:ssä.

Vuoden 2012 TOP 10 levyt eivät ole paremmuusjärjestyksessä, vaan julkaisen niistä yksi kerrallaan lyhyen pohdinnan loppuvuoden kunniaksi. 

Vuoden 2012 TOP 10 levyt - In Mourning "The Weight of Oceans"

Ruotsalaisen In Mourningin musiikki on sellaista, että sen pariin voi uppoutua kokonaan. Se ei ole vain taustamusiikkia, vaan sen koko anti paljastuu vasta intensiivisessä kuuntelussa, eikä senkään parissa heti ensi kerroista. Bändin jylhä ja raskas death/doom vaatii faneiltaan hermoja mutta palkinto on suurempi mitä kertarysäyksellä iskevässä sävellystaiteessa. Levyn aloittava Colossus on nimensä mukaan kolossaalisen pitkä, tumma ja raskas kappale, jonka osa-alueet sisältävät kaiken sen, mikä erottaa In Mourningin niistä sadoista muista saman genren orkestereista. Bändin musiikissa on taltioituna taitavasti aidon tuntuista tunnelmaa, kaihoa ja sydäntäriistäviä melodioita. Bändin jokainen levy tuntuu entisestään kasvattavan orkesterin ilmaisua, joten jää nähtäväksi vieläkö isomaksi In Mourning saa musiikkinsa kasvatettua. Kolossaalisen hieno levy, joka kuuluu ehdottomasti vuoden 2012 TOP 10:iin, ja sanoisinpa, että ihan sinne kolmen kärkeen.

Vuoden 2012 TOP 10 levyt eivät ole paremmuusjärjestyksessä, vaan julkaisen niistä yksi kerrallaan lyhyen pohdinnan loppuvuoden kunniaksi. 

Vuoden 2012 TOP 10 levyt - Imperial State Electric "Pop War"

Yleensä en syty yhtään retrorockista tai näistä vastaavista 70-lukua ihannoivista orkestereista, joita riittä nykyään jo liiaksi. Entisen The Hellacopters miehen, Nicke Anderssonin Imperial State Electric katselee vielä kauemmas menneisyyteen, sinne The Beatlesin ja sen aikaisen garage rockin suuntaan. En tuostakaan genrestä suuremmin ole innostunut, mutta jostain syystä bändin simppelit pop rock kipaleet ryyditettynä Anderssonin loistavilla vokaaleilla vaan iskevät sinne jonnekin mielihyväkeskukseen. Bändi toinen levy Pop War ei tosin aluksi toiminut alkuunkaan niin mallikkaasti, kuin bändin nimellä siunattu debyytti. Ajan saatossa tämä harmittavan vähälle huomiolle jäänyt levytys on kuitenkin kasvanut vaan rakkaammaksi ja rakkaammaksi. Pop War tunnelmoi kappaleessa Waltz for Vincent niin tumman kauniisti, että biisi sopisi täydellisesti soimaan jonnekin vanhan hämyisen kuppilan nurkkaan. Back on Man taas toisaalta edustaa lähes stadionrockia, joten bändin kavalkaadi on ihailtavan laaja, karkaamatta silti koskaan liiaksi itse musiikin ytimestä. Imperial State Electricin musiikin ydin on aito ja konstailematon rock and roll, levyn soundit ovat autenttiset ja hyvin livemäiset. Jokainen soitin kuulostaa itseltään ja levy groovaa aivan jumalattoman kovaa. Ehdottomasti vuoden 2012 top10 kategorian antia. 

Vuoden 2012 TOP 10 levyt eivät ole paremmuusjärjestyksessä, vaan julkaisen niistä yksi kerrallaan lyhyen pohdinnan loppuvuoden kunniaksi. 

Vuoden 2012 TOP 10 levyt - Heavy Metal Perse "Aikakirjat"

Kajaanilaislähtöinen Heavy Metal Perse on ainoa kotimainen artisti, jonka levytys mahtuu omaan top10 listaani vuoden 2012 osalta. Orkesterin mainiosta debyytistä on kulunut jo neljä vuotta, ja sen seuraajaa odotin hirmuisilla odotuksilla. Levy onnistuu kuitenkin lunastamaan joka osa-alueellaan kaikki odotukset, jota sille olin asettanut. Lyriikat ovat edelleen parhaiten tehtyjä suomenkielisiä lyriikoita, joita korviini saakka on kuulunut. Useimmiten vielä kotimaisella tehdyt lyriikat ovat niin vaivaannuttavia tai vain huonoja, ettei kappaleita pysty edes kuuntelemaan niiden takia. HMP tekee kaiken toisin, ja veikeät lyriikat miellyttävät mennen juuri siellä korniuden rajoilla, niitä kuitenkaan ylittämättä. Yltiömelodinen heavy ja power metallin siitos soi mainiosti, soolokitaristi Leikkainen taikoo keihäästään hienoja melodioita ja niitä tuetaan mainiosti toisen keihässankarin, laulaja/kitaristi Balmin harmonioilla. Melodisuus ei mene kuitenkaan kikkailun puolelle, vaan sitä tehdään puhtaasti biisien ehdoilla. Ja se levyn tärkein anti se sitten vasta kunnossa onkin, eli ne kappaleet. Mieleenpainuvia kertosäkeitä on taottu taas kainuussa oikein hienosti, eikä sovituksissa kompuroida, vaikka puritaaninen kuuntelija voi joistain osioista näppyjäkin saada. Ainutlaatuinen bändi maailmassa, joka pystyy tekemään  vakavasti otettavaa suomenkielistä poweria ja ansaitsee täten kiistattomasti paikkansa vuoden 2012 top10 listalla. Toista mieltä olevat voivat bändin sanoituksia Aikakirjojen parhaalta biisiltä, Vainolaista Vastaan lainaten painua helvetin kuuseen.

Vuoden 2012 TOP 10 levyt eivät ole paremmuusjärjestyksessä, vaan julkaisen niistä yksi kerrallaan lyhyen pohdinnan loppuvuoden kunniaksi. 

Vuoden 2012 TOP 10 levyt - Ihsahn "Eremita"

Entisen Emperor miehen neljäs soololevy oli haastava tapaus. Alkuunsa oli jo selvää, että levyn osasista kyllä pidän, mutta vei toistakymmentä kuuntelukertaa ennen kuin kappaleet ja niiden mahtavuus lopullisesti aukeni. Onko se sitten vieläkään niin sanotusti maalissa on hankala sanoa, kun sittemmin joka kuuntelukerralla tuntuu saavan vielä enemmän irti. Ihsahn tekee täysin omankuuloistaan musiikkia, joka on nykypäivänä todella poikkeuksellista. Progressiivista sekä melodista metallia siivittävät black metal elementit miehen omalaatuisen kuuloisen kärinän kera, saksofoni saa merkittävää roolia myös itse kappaleita vievänä voimana, eikä vain taustan piristeenä kuten vielä edellisellä levyllä. Sävellykset ovat haastavasti sovitettuja, mutta silti niistä ajan kanssa löytyy aina yleensä sen hyvän kertosäkeen lisäksi myös se punainen lanka. Soundimaailma lienee se suurin elementti, joka Ihsahnin tuotoksen kaikesta nykymetallista erottaa, kuivakka mutta silti rikas soundi, jossa on käytetty useita eri instrumentteja tai varmaankin sampleja, mutta onnistuneesti. Parasta levyn kappalemateriaalia on improvisaationa pääasiassa syntynyt The Grave, jossa koko bändi etunenässään rumpali Tobias Ørnes Andersen pääsee esittämään koko taitokarttansa repertuaalin. Vaikka levyllä kaikein hehkutuksen ohessa on myös hienoisia kauneusvirheitä tai ainakin ärsyttävyyksiä löytyy, kuten esimerkiksi Something Out Theren väsynyt lyriikkaosuus "Something old, something new, Something borrowed, something blue" tai Catharsiksen junnaavuus, ovat nämä vain pisaroita kaiken mahtavuuden keskellä. Ehdottomasti vuoden omaperäisen levytys, ja siksi täysin paikkansa vuoden top 10:ssä ansaitseva.

Vuoden 2012 TOP 10 levyt eivät ole paremmuusjärjestyksessä, vaan julkaisen niistä yksi kerrallaan lyhyen pohdinnan loppuvuoden kunniaksi. 

Vuoden 2012 TOP 10 levyt - Slash "Apocalyptic Love"

Lapsuuden sankarin levynjulkistus on kiinnostava tapahtuma, ja onneksi vielä vuonna 2012:kin Slash tarjoilee laatua faneilleen. Laulaja Myles Kennedyn ulosantiin tottuminen otti aikansa jo livepätkiä kuunnellessa, ja vaikka en miehen faniksi itseäni laske, hoitaa hän tonttinsa hyvin ainakin albumimitassa. Nimibiisillään käynnistyvä levy starttaa hieman vaisusti, mutta Standing in the Sun kolmantena sekä varsinkin You're a Lie neljäntenä kipaleena ovat loistavia esimerkkejä vuoden ehdottomasti parhaalta rock-levyltä. Slash ei ole hukannut vieläkään taitoaan yhdistää bluesia ja rockia loistaviksi kappaleiksi, miehen hienoja sooloja tietenkään unohtamatta. Edellä kehutun You're a Lien lisäksi Anastasia sekä Shots Fired nousevat levyltä esiin kaikki täyden kympin kipaleina. 15 kappaletta on ehkä hieman liikaa levylle, ja ainakin Hard & Fastin sekä One Last Thrillin voisi pudottaa kokonaisuudesta poiskin sitä vielä näin hieman parantaen. Toisaalta taas harvakseen levyjä julkaisevan Slashin musisointia ei voi mielestäni olla koskaan liikaa, joten levy ansaitsee helposti paikkansa vuoden top10:ssä.

Vuoden 2012 TOP 10 levyt eivät ole paremmuusjärjestyksessä, vaan julkaisen niistä yksi kerrallaan lyhyen pohdinnan loppuvuoden kunniaksi. 

Musiikkimaailmassa tapahtuu - Carcass uuden levyn kimpussa

Loistavan comebackin keikkalavoille tehnyt Carcass on viimein varmistanut myös huhut, että bändi työstää uutta levyä. Jeff Walkeria haastateltiin yksinoikeudella Decibel Magazinessa, jossa mies kertuo levyn materiaalin sijoittuvan Heartworkin ja Nectotisismin välimaastoon. Mies kehuu myös vokaaliensa kuulostavan parhaimmilta kenties koskaan, koska niihin oli nyt kunnolla aikaa. Ja revitteleepä kitaristi Bill Steer myös äänijänteitään tulevalla levyllä, jolla soittaa mainittujen herrojen lisäksi rumpali Daniel Wilding. Heartwork on yksi kaikkien aikojen suosikki levyistäni, joten vaikka bändillä on takanaan 17 vuoden levytystauko, on odotukset uutukaiselle massiiviset. Sitä odotellessa voidaan nauttia bändin livekunnosta vaikkapa vuoden 2008 Wackenista poimutulla pätkällä. 

Liikkuva kuva - Jeff Scott Soto "Neverending War"

Soto oli aikoinaan yksi lempilaulajistani varsinkin Yngwie Malmsteenin kanssa tehdyillä levyillä ja liveillä, ja onhan miehellä isot kannukset muutenkin tunnetusti 70-luvulta asti. Miehen soolomateriaali ja lähiaikojen julkaisuhistoria ei ole kummoisesti muistettavia hetkiä tarjonnut, mutta silti kiinnostus jotenkin herää aina, kun miehen nimen näkee jossain julkaisussa. Nyt herran tulevalta soololevyltä on irroitettu videobiisi Neverending War, jossa vanha herra lähtee näköjään politikoimaankin aika vahvasti. Isä Meidän rukouksella alkava kipale ei ole tälläkään kertaa kovin kummoinen rallatus, mutta videon groteski kuvamateriaali nykyisestä sotaisesta maailmantilanteesta hieman ihmetyttää. Moisen materiaalin taakse olisi odottanut vähän räväkämpää biisiä ja osuvampaa lyriikkaa kuin mitä nyt tarjoillaan, ei jatkoon.